OPINTOKLUBI

Yhteisön blogi opiskelemisesta, oppimisesta ja tuetusta opiskelusta

Opiskelijan näkökulma: Empatian merkitys

Empatia

Wikipediasta 26.2.18: ”Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Empaattisessa vuorovaikutuksessa henkilö ymmärtää toisen henkilön tunteet. Empatia-sanan perusmerkitys viittaa myötätuntoiseen eläytymiseen.

 

Opiskeleva jäsen kertoo tarinansa ja pohtii opiskelijahyvinvointikampanjan teeman eli empatian merkitystä kokemustensa pohjalta.

Ymmärtäminen ja myötätunto ovat minusta molemmat aivan valtavan tärkeitä. Usein ymmärtäminen on avain siihen, että voi tuntea myötätuntoa; jos toinen vaikkapa käyttäytyy huonosti jossakin tilanteessa, niin se, että ymmärtää syyt tuolle huonolle käytökselle, voi edesauttaa suhtautumisen säilymistä myötätuntoisena. Toisaalta se, että on lähtökohtaisesti ainakin hieman myötätuntoinen, voi auttaa ymmärtämään toista, koska silloin on motivoituneempi kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana. Kolikolla on myös kääntöpuolensa: jos on lähtökohtaisesti myötätuntoinen ilman kriittisyyttä, voi tulla helpommin huijatuksi. Nimimerkillä ”Kokemusta on”.

Täytynee esittäytyä. Olen 30 ja jotain, vakavista mielenterveysongelmista kuntoutuva mies. Sairastuin muutama vuosi sitten, kerralla ja kunnolla: neljä rankkaa psykoosia alle kolmeen vuoteen. Psykoosien aikana muun muassa polttotatuoin itseni, sain poliisin sähkölamauttimesta ja olin viisi kertaa Auroran psykiatrisessa sairaalassa pakkohoidossa.

Ennen ensimmäistä psykoosia olin ollut terve, eli ei psykiatrista hoitoa tai diagnooseja. Enemmän tai vähemmän olin tosin voinut psyykkisesti huonosti jo lapsuudesta alkaen, johtuen erinäisistä kaltoinkohteluista kotona. Vanhempieni perheissä oli ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin rikoksiin, muun muassa henkirikoksiin. Lisäksi oma tulkintani on, että molempien puolella suvussa oli sellaisia ihmisiä, jotka pyrkivät manipuloimaan ja huijaamaan toisia niin paljon kuin kiinnijäämättä kykenevät, saavuttaakseen itselleen etua. Nykyään näen vanhempani sukujensa käyttäytymiskulttuurin tuotoksina, enkä enää juurikaan osaa olla heille kaltoinkohteluista vihainen, toisin kuin nuorempana. Näen siis asian nyt niin, että aivan järkyttävistäkin virheistä huolimatta he yrittivät parhaansa, mutta heidän osaamisellaan se ei vaan riittänyt enempään. Eli ymmärrykseni lisäännyttyä kykyni empatiaan vanhempiani kohtaan on kasvanut.

Mutta palaanpa vielä nuoruuteeni, koska tästä tarinasta voi ehkä joku oppia jotakin.

Katkaisin kaiken yhteydenpidon koko perheeseeni ja sukuuni, kun muutin kotoa. Oli sellaisiakin sukulaisia, joihin olisin halunnut kovasti pitää yhteyttä, mutten tiennyt, miten se olisi järkevästi onnistunut, joten en edes yrittänyt sitä. Tilanne oli minun tulkintani mukaan se, että eräs perheenjäsen, X, yritti parhaansa mukaan mustamaalata minua ja saada välirikon näyttämään siltä, että minä olen tullut hulluksi ja katkaissut välit sen takia. Nuoren itseni johtopäätös tästä kaikesta oli, että minun on pärjättävä elämässä siten, että pystyn todistamaan olevani järjissäni, ja vasta sen jälkeen yrittää päästä väleihin kunnollisten sukulaisteni kanssa. Jollekin samankaltaisessa tilanteessa olevalle sanoisin nyt neuvoksi, että yritä saada jostakin apua tai yritä puhua asiasta edes jollekin.

Minulta kesti monta vuotta saada asiani järjestykseen, vaikka yritin vimmatusti. Suoritin esimerkiksi asepalveluksen sellaisessa paikassa, johon täytyy vapaaehtoisesti erikseen hakea. Rimpuilin mukana koko vuoden, päivä kerrallaan, vaikka useinkin tuntui, etten ikinä tule kestämään koko vuotta, koska en ollut fyysisesti niin hyvässä kunnossa kuin useimmat muut. Lisäksi minulla oli siviilielämässä kaikenlaisia ongelmia varusmiespalveluksenkin aikana, joten keskittymiseni tekemiseen oli usein todella huonoa, ja arvosanat eivät vuoden lopussa sen mukaisesti olleet kummoisia. Palveluksen ensimmäisenä päivänä toki kysyttiin, onko jotakin siviilipuolen murheita, mutta koska olin pääsykokeissa sanonut kaiken olevan kunnossa, niin hymyilin ja sanoin, että kaikki hyvin. Armeijan jälkeen tein sekalaisia töitä määräaikaisilla sopimuksilla useita vuosia putkeen ilman päivääkään lomaa. Vaikka yleensä yritän olla positiivinen, niin tuolla ajanjaksolla oli ajoittain pipo todella kireällä. Joku saattoi puhua minulle ystävällisesti ja saatoin tiuskaista epäkohteliaasti jotakin takaisin, koska halusin vain olla rauhassa. Kerran menetin hermoni niin totaalisesti erästä sellaista henkilöä kohtaan, joka oli mielestäni kohdellut minua väärin, että esitin verbaalisen uhkauksen, jota päädyin myöhemmin pyytämään kirjallisesti anteeksi. Mielialaani eivät ainakaan auttaneet toistuvat yhteydenotot perheeltäni. Eräänä jouluna esimerkiksi mainittu henkilö X, joka käsitykseni mukaan mustamaalasi minua, ja oli jo lapsuudestani alkaen yrittänyt aiheuttaa minulle niin paljon harmia kuin kykenee, ja jonka valheita pidin myös syyllisenä välirikkoon vanhempiini, lähetti minulle joulukortin, jonka kuvassa pieni poika hiihtää yksin pimeässä metsässä. Kortin taakse hän oli kirjoittanut: ”Tunnelmallista joulunaikaa”. Hän tiesi minun viettävän kaikki joulut yksin.

Lukuisten vastoinkäymisten jälkeen, joiden luetteloimiseen ei tässä tila riitä, onnistuin saamaan hyvän vakituisen työpaikan. Lisäksi törmäsin sattumalta nuorempaan veljeeni ja päätimme alkaa pitää yhteyksiä kahden sisarukseni kanssa. Satunnaisesti, mutta kuitenkin. Sain kuulla veljeltäni kaikenlaisista sellaisista ikävistä asioista suvussani, joista en ollut vielä edes tietoinen, esimerkiksi henkilön X joutumisesta erittäin vakavasti kaltoinkohdelluksi hänen lapsuudessaan, ja lisäksi, että äitini oli sairastunut syöpään, jota ei voitu leikata. Päätin, etten ala rasittaa sisaruksiani omilla jutuillani, koska heilläkin oli omat ongelmansa ja haasteensa, joten kun tapasimme niin pääasiassa juttelimme mukavia ja pelasimme lautapelejä. Minulla oli jatkuvasti ikävä tunne, etteivät sisarukseni ymmärrä minua laisinkaan, mutten tiennyt, mitä tehdä asialle. Muutoin elämäni oli kuitenkin hyvää. Viihdyin töissä ja palkka oli siihen nähden hyvä, että olin käynyt vain lukion. Kun elämä tuntui hyvältä, niin minusta tuli myös sosiaalisempi. Saatoin lähteä esimerkiksi yhden harvoista kavereistani kutsumana juhliin, joista en tuntenut ketään muita ja vieläpä viihtyä siellä! Muutamaa vuotta aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan sellaista tapahtuvan.

Noin vuoden verran ehdin tykätä elämästäni ennen kuin tapahtui jyrkkä käänne huonompaan. Äitini syöpä paheni. Henkilö X otti minuun yhteyttä tekstiviestitse ja kertoi sen, sekä millä osastolla äitini on sairaalassa, jotta menisin häntä tapaamaan. Viestin sävy oli hieman minua syyllistävä. Lisäksi ne sisarukset, joita tapailin, olivat olleet pettyneitä siihen, etten käynyt tapaamassa äitiä sairaalassa, vaikka hänellä ei ollut enää paljon elinaikaa. Kävelin tuntikausia ympäri kaupunkia miettien, miten asian ratkaisisin. Sitten tein päätöksen, jota olen usein pitänyt ylivoimaisesti elämäni huonoimpana: päätin yrittää luoda uudelleen suhteet koko perheeseeni ja sukuuni, mukaan lukien henkilö X. Vaikka olen katunut päätöstä lukuisia kertoja, en voi tietenkään tietää, mitä olisi käynyt, jos en olisi sairaalaan koskaan mennyt.

Jos kirjoittaisin seikkaperäisesti, mitä sitten tapahtui, tästä tulisi romaani, eikä blogiteksti. Niinpä on vain todettava lyhyesti, että henkilö X huijasi minua, muun muassa äitini kuolinvuoteen vierellä, saaden minut sellaiseen umpikujaan, josta en ulospääsyä löytänyt. Vaikka X on aina kohdellut minua erittäin huonosti, niin hänen tekoitkukohtauksensa ja hänen väitteensä siitä, että eräs henkilö oli vaarassa tehdä itsellensä jotakin, saivat minut unohtamaan oman elämäni totaalisesti. Käytin seuraavat kuukaudet ainoastaan siihen, että yritin rakentaa välejä perheeseen. Työpaikalla olin sinä aikana jatkuvasti poissaoleva ja reilun puolen vuoden päästä katsoin parhaaksi irtisanoutua.

Sain myöhemmin vain sattuman kautta tietää erittäin luotettavasti, että X oli jo pian sairaalasta tultuamme levittänyt minusta aivan absurdeja valheita siitä, mitä mukamas olin hänen kanssaan puhunut. Ja ne oli uskottu.

Olen monesti miettinyt, että mitä jos en olisi sattumalta saanut tietää, mitä minusta on selän takana puhuttu? Olisinko ikinä ymmärtänyt, miksi noita valheita kuulleet henkilöt suhtautuivat minuun alentuvasti? He eivät minulle nimittäin mitään suoraan kertoneet. Ja olisinko ollut taas jatkuvasti vihainen, kuten huonoimpina vuosinani? Olisiko minustakin tullut lopulta rikollinen?

Kun sain tietää X:n valheista, päätin, että selvitän jutun. Maksoi mitä maksoi, kesti kuinka kauan tahansa. Päätin, että yritän etsiä hyvän perheterapeutin ja selvittää asiat sellaisen avustamana, niiden perheenjäsenteni kanssa, jotka mukaan halusivat. Valitettavasti minulta loppuivat rahat kesken ja menin töihin ansaitakseni rahaa terapiaa varten. Olin töissä liioitellun ahkera, koska halusin työnantajan varmuudella arvostavan minua työntekijänä. Jatkuva rasitus ja taustalla olevien ongelmien jatkuva murehtiminen, ulospääsyn etsiminen umpikujasta, olivat näköjään lopulta minun päälleni liikaa. Ensimmäinen psykoosi alkoi.

 

Luulin aina, että vakava mielisairaus on käytännössä elämän loppu. Ainakin hyvän elämän loppu. Mutta sitä se ei ole minulle ollut. Jo toisen psykoosini jälkeen aloin käydä aktiivisesti erilaisissa mielenterveyskuntoutujille tarkoitetuissa yhdistyksissä, ja sosiaalisten kontaktien määrä kasvoi runsaasti. Psyykkinen sairaus ei tietenkään sinällään ole hyvä asia, mutta siitä olen ollut iloinen, että olen saanut uusia kavereita ja tutustunut lukuisiin hyviin tyyppeihin.

Sain myös puolitoista vuotta viimeisen psykoosini jälkeen opiskelupaikan yliopistosta alalta, jota olen jo vuosia halunnut opiskella. Tavoitteenani on suorittaa vähintään alempi korkeakoulututkinto, mutta en aio pettyä, jos se jää saavuttamatta. Vahvasti lääkittynä opiskelu tuntuu säännöllisesti aika raskaalta, mutta mieliala on kuitenkin hyvä, kun saa tutkintoa varten lukea kirjoja ja tutkimuksia, joita voisi lukea ihan vaan huvikseenkin.

Parasta elämässäni viime vuosina on kuitenkin ollut, että minuun on mielenterveyskuntoutujien paikoissa suhtauduttu myötätuntoisesti, vaikka olen ollut vain oma itseni: jo vuosia työelämästä sivussa ollut, lääkkeiden takia melkein puolet vuorokaudesta nukkuva, virheitä tekevä mielenterveyskuntoutuja. Työelämässä – tai jos väärään paikkaan synnyt, niin perhe-elämässä – ei aina riitä edes, vaikka tekisi asiat aivan valtavan hyvin. Kateellinen kollega voi esimerkiksi yrittää estää menestymisen kepulikonstein. Mielenterveysyhdistyksissä tuntuu riittävän, että pyrkii kohtelemaan muita kunnioittavasti. Siihen pitäisi useimpien pystyä, ainakin useimmiten, joskin tietysti kellä hyvänsä voi olla joskus huono päivä.

Mielenterveyskuntoutujien paikoissa, kuten vaikkapa juuri Klubitalolla, minua on kohdeltu aina tasavertaisena. En ole tätä ennen kovin syvällisesti avautunut tarinastani, mutta silti on tuntunut, että minua jotenkin ymmärretään. Tai jos ei ihan täysin ymmärretä, niin ainakin tunnetaan myötätuntoa.

 

Loppuyhteenvetona haluan sanoa, että empatia on äärimmäisen tärkeää, koska ymmärtäminen ja myötätunto ovat aivan varmasti ainoa tie ihmisten rauhanomaiseen ja kunnioittavaan yhteiseloon. Kun on kohdannut, pienestä pitäen, lukuisia sellaisia ihmisiä, jotka nauttivat toisten rääkkäämisestä, niin oppii arvostamaan JOKAISTA sellaista ihmistä, joka kunnioittaa muita.  Suurimmat ihmisten väliset ongelmat ja ristiriidat eivät ainakaan minun nähdäkseni johdu siitä, että jotkut ovat masentuneita tai sairastavat skitsofreniaa, ovat vammaisia tms.

Empatian puute on minusta koko ihmiskunnan vakavin ongelma. Suurin osa ihmisistä tuntee myötätuntoa toista ihmistä kohtaan, ainakin silloin, kun ymmärtää tätä. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan myötätuntoon kykene. Tarkoitukseni ei ole tässä pyrkiä demonisoimaan tällaisia ihmisiä – eiväthän he ole valinneet sitä, että ovat sellaisiksi syntyneet, aivan kuten käärmekään ei valitse, että synnynpäs tässä käärmeeksi –, mutta en pysty käsittelemään empatiateemaa tuomatta tätä elämän minulle opettamaa asiaa selvästi esiin. Olin vain 10-vuotias, kun osasin pukea sanoiksi: ”X:llä ei ole lainkaan omatuntoa”. Harmi, ettei ollut ympärillä ketään, joka olisi tuota ajatusta voinut tukea. Sen sijaan ympäröivä maailma, etenkin koululaitos, tuntui haluavan opettaa minulle, että jokainen ihminen on hyvä. Kuitenkin esimerkiksi X:n kohdalla minulla on syyni ajatella, että häneltä puuttui kyky empatiaan jopa jo ennen traumaattisia kokemuksia. En silti aio koskaan edes yrittää kostaa hänelle hänen tekojaan, sillä siitä olisi todennäköisesti vain haittaa, ja monet ihmiset pettyisivät minuun; ihan pieni korvatillikka ei nimittäin kaiken kokemani jälkeen riittäisi. En liioin väitä, että hän olisi paha. Väitän vain, että hänen kaltaisensa ovat kykenemättömiä tuntemaan aidosti myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, enkä usko sitä voitavan heille koskaan opettaa.

Kuitenkaan jokainen, joka on joskus suutuspäissään käyttäytynyt epäempaattisesti, ei tietenkään ole pysyvästi kyvytön ja haluton tuntemaan empatiaa. Tilannetekijätkin voivat joskus saada ihmisen kohtelemaan muita huonosti. Eli en halua kannustaa ketään tuomitsemaan tai leimaamaan ketään kyvyttömäksi tuntemaan empatiaa liian vähäisin perustein. Lähinnä haluan varoittaa, että pienehkö vähemmistö ihmisistä on valmis menemään miten pitkälle tahansa huijatessaan toisia ihmisiä, eikä tällaisilta huijareilta kannata koskaan odottaa minkäänlaista aitoa katumusta, edes siitä, jos ovat harkitusti, tahallaan ja huvin vuoksi tuhonneet toisen elämän.

Toiseksi tärkein asia, jonka olen elämässäni oppinut, on että selvästi suurin osa ihmisistä – ainakin minun tapaamistani – on halukkaita tekemään yhteistyötä muiden kanssa reiluin ehdoin. Tärkein oppimani asia on se, että kaikki eivät ole.

Jos taas saisin kertoa yhden, uskoakseni monelle muulle tarpeellisen opetuksen, jonka olen rämpiessäni elämääni läpi oppinut, se kuuluisi: vaikka olisit epäonnistunut aivan kaikessa elämässäsi, niin jos kuitenkin pohjimmiltasi haluat olla hyvä ihminen, niin silloin jo olet sellainen! Maailmassa on jo yhteisöjä, joissa se riittää. Ja suurin haaveeni on, että joskus tulevaisuudessa ei muunlaisia olisikaan.

 

Anonyymi opiskelija

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: